My life is over...

Joo, sain toissapäivänä kuulla Suuren Uutisen. Mun elämän hirveimmän uutisen. Oli ihan tavallinen lauantaiaamupäivä. Mä olin käyny kirjastossa ja luin just yhtä kirjaa. Ulkona oli jotain 10*C pakkasta, mut aurinko paisto ja oli ihana ilma. Ja sit ne pilas kaiken.
Iskä tuli mun huoneeseen ja käski tulla alakertaan. Mä näin sen ilmeestä ja kuulin sen äänestä, että se ei tulis oleen hyvä uutinen. Matkalla olkkariin mä sit tajusin sen. Yritin kuitenki vielä elätellä jotain toivoo, et olisin vaan vainoharhanen, ja saisin kuulla esim. jostain matkasta. Mut ei.
Mulle ja mun pikkuveljelle kerrottiin sit sellanen "tavallinen" sepitys, jonka moni muukin on varmaan kuullu. "Joskus kun aikuiset on tosi kauan yhdessä, niin ne ei ehkä rakastakkaan toisiaan niin paljon kun aviopuolisoa pitäis. Tää ei nyt yhtään johdu teistä, eikä teijän kannata syyttää itteenne, mut me ollaan... eroomassa."
Tossa kohtaa mun päässä varmaan pyöri jotain: "Tää ei voi olla totta, tää ei SAA olla totta! Äläitkeäläitke älä nyt vaan ala itkeen perkele!" Mut kyl mä sit kuitenki aloin itkeen. Sen saarnan jälkeen mä juoksin omaan huoneeseeni, kaivauduin syvälle peiton alle ja halusin peruuttaa koko tapahtuman. Palata ajassa taaksepäin vaikka sille kivalle kirjastoreissulle. Olla missä tahansa muualla.
Mä en muista, millon oisin itkeny niin paljon. En varmaan koskaan. Mä oon aina inhonnu itkemistä: varmaan siks, et en luonteeltani tykkää yhtään näyttää tunteita. Äiti ja iskä yritti kyl lohduttaa, mut ei se mitään auttanu. Iskä vaan pahensi koko juttua kertomalla mulle liikaa. Mä sain tietää, et iskä ei olis halunnu erota, vaan se oli äitin päätös. Kaikista pahin oli isin sanoma lause: "Musta tuntuu, niinku joku olis kuollu." MÄ EN HALUU ENÄÄ KOSKAAN NÄHDÄ ISKÄNI ITKEVÄN, ENKÄ TOSIAAN HALUU TIETÄÄ KUINKA KAUHEETA TUSKAA SE TUNTEE. Olis tehny mieli huutaa sille, et olis vaan hiljaa eikä pahentais asioita. Mut en mä kehdannu.
Itkin varmaan kaks tuntia (sinä aikana aurinko oli ehtiny melkein laskeen). ja yllätys yllätys, sellasen poraamisen jälkeen mä näytin ihan KARSEELTA! Silmät oli ihan punaset ja tihrut ja hiukset kun joku linnunpesä. Sillon mä päätin, etten enää koskaan itke silleen. Toivottavasti mun ei tarviikkaan.
En edelleenkän voi uskoo tätä. Tuntuu ihan ku tää ois jotain tosi sairasta pilaa tai unta. Mä en osaa yhtään kuvitella muuta elämää ku tällanen jota oon aina eläny. Kaikki synttärit, joulut, lomamatkat.... Ja ihan tavallinen arkikin. Ihan ylivoimasesti pahinta tässä on se, että äiti muuttaa pois, johonki vuokrakämppään. Alan edelleenkin itkeen ku ajattelenki sitä. Tyhjiä vessan kaappeja, tyhjää vaatehuonetta, sunnuntaiaamuja ilman äitiä.... nytki joudun taisteleen kauheeta kyyneltulvaa vastaan. Välillä mulla iskee tällasia kauheita kohtauksia, jollon tuntuu et mun elämä on ohi. Sit vähän ajan päästä se helpottaa, ja pystyn ajatteleen asioitten valosiakin puolia. Koska kyllä mä edelleenkin nään äitiäni, me ilmeisesti asutaan sellasella vuoroviikkosysteemillä äitin ja iskän kaa vuorotellen.
Ei vanhempien ero nyt niin kauhee juttu olis, jos niillä ois ollu hirveitä riitoja tms. Mut ku mun vanhemmilla ei ainakaan oo ollu. Kyllähän sen on nyt kodin ilmapiiristä huomannu, et kaikki ei oo ihan niinku pitäis. Mut en olis halunnu kuulla eropäätöksestä tällä tavalla, ihan varottamatta.

Tän kirjottaminen kyllä helpotti huomattavasti, vaikka vielä eilen aattelin, et en pysty kirjottaan yhtään mitään. Ärsyttävää kyllä, en oo vieläkään kertonu kun yhelle kaverille tästä. Eikä sekään oo mun parhaita kavereita, mun luokkalainen vaan, jolla on myös ollu vaikeeta. Ja johon mä voin luottaa. Tässä kohtaa oikeestaan huomaa, keitä pitää "tosiystävinä" ja oikeesti luotettavina. Esimerkiks toinen mun parhaista kavereista ei kerro mulle nykyään lähes mitään henkilökohtasii juttujaan, joten ei mullekkaan tullu heti mieleen kertoo sille. Toisen mun bestiksen vanhemmat eros muutama vuosi sitten, mut en mä sillekkään oo onnistunu kertoon. Mä en varmaan pystyis kuunteleen sen lohduttavii sanoja itkemättä. Ja mä oon itkeny ihan tarpeeks.
Olisin kuitenki tosi kiitollinen, jos jollain ois ees jotain kokemuksii kerrottavana tästä asiasta. Joku piristys tähän kauheeseen viikkoon olis kiva, esim. hyviä biisejä tms. :)

Tarinaa ei oo varmaankaan tulossa vähään aikaan, sori.. Mut varmaan ymmärrätte. :/