Noniin, nyt saatte pätkän mun tarinaa. Päätin kirjottaa tän sittenkin kokonaan englanniks, kun iski sellanen into. Kirjotusvirheitä löytyy varmasti, ainaki jotain pieniä in/on/at virheitä, ku ne on mun heikkous.. :D Mut yrittäkää nyt ymmärtää jotain, ja muistakaa, että http://www.sanakirja.org/ on keksitty! :) Ilman sitä tääkään tarina ois kyllä kuulostanu jonkun kolmosluokkalaisen kirjottamalta, kun tuli aika monta ongelmasanaa eteen.. :D Mutta nyt, lukekaa ja kommentoikaa. Jos joku on luovalla päällä, niin tälle pitäis keksiä parempi nimi ku toi yksinkertanen Love Story.. Joku enkunkielinen nimi, tietty. Tätä on tulossa lisää parin päivän sisään varmaankin.
Sori muuten, kattie, kun matkin sun tarinan julkasemistyyliä näin paljon, mut tää tuntu luonnollisimmalta.. :)
It was very cold evening in January. The ground was covered by snow. Thousands and thousands of snowflakes were dancing down from the sky.
I was walking in a thick snowdrift with my high-heeled shoes. ”Ush, next time I take my winter shoes, when it’s snowing like this!” I mumbled. My socks were already wet.
After the long, hard way I was finally there. I saw Jenny’s house on the other side of the street. I walked briskly to the door and pressed the doorbell. I didn’t have to wait long. In few seconds I heard Jenny’s voice: “Come in, the door is open!” I opened the door and stepped in.
I was really surprised, when I looked around. There was so many jackets and shoes on the floor. It looked like every student from our school had came to Jenny’s party.
I leaved my winter clothes in the corridor and walked to the living room. There really was many people. Music was very loud and the bass beated in my heart. My gaze twisted around the little room, but I disappointed. He wasn’t there. I sat to a chair and stared at the door.
I terrified, when I looked at a table in the living room. It was full of alcohol drinks: beer, wine, cider… Many people were already in drunk. “Hey, do you want something?” one boy asked me, when he saw I was looking at the table. “Eh, no thanks”, I said quickly. I was not going to drink anything, not in this party. If that would happen, what I was hoping, I wanted to remember it. Forever.
I sat still for long, long time. I didn’t eat or drink anything, just sat and stared the door. It opened many times, but the person was never that right one. Jonathan. I wanted to see him so badly. I haven’t seen him for weeks really.
When it was eleven o’clock, I realized that he was not going to come. I felt few tears in my eyes. They were just dripping in my cheeks, spreading my make-up, when I heard something. Someone opened the door. I was so hopeful, that I rose from my chair and walked quickly to the corridor.
Comment, please.. :)
tiistai 27. tammikuuta 2009
maanantai 26. tammikuuta 2009
Viikonloppu
Äh, nyt en ole taas vähään aikaan ehtinyt kirjottaa mitään.. Nytkin tänne tulee vain ihan perus kuulumisia ja sen sellaista, kun en jaksa alkaa väsätä mitään isompaa juttua.. Sori! :P
Tänään ei ollut koulussa mikään erityisen hyvä päivä. Koulumatkalla tapasin yhden entisen luokkakaverin, Hannan (nyt rinnakkaisluokalla). Hanna kertoi pitkän ja sekavan jutun riidasta, joka hänellä oli viikonlopun aikana luokkalaiseni tytön, Susannan (Sussun) kanssa. En alkanut ajatella riitaa sen enempää, enkä silloin vielä ymmärtänyt, kuinka paljon se tulisi vaikuttamaan koko loppupäivääni.
Ensimmäiset tunnit sujuivat lähes normaalisti. Katja ja Janette olivat tehneet viikonloppuna jotain hauskaa, noloa, rohkeaa tms. Olin (tässäkin) asiassa täysin ulkopuolinen, koska he eivät suostuneet kertomaan, mitä olivat tehneet tai mitä oli tapahtunut. Normaalisti en vaivaisi itseäni tällaisella pikkuasialla, mutta tällä kertaa en voinut olla loukkaantumatta. K ja J nauroivat tapahtuneelle koko päivän, välittämättä pyynnöistäni kertoa asia tai olla hiljaa. Toivon, että huomenna koko juttu on unohtunut.
Matematiikantunnilla alkoi sitten tapahtua. Matematiikan opettajamme on tunnetusti löysä, eikä välitä, vaikka tunnilla juteltaisiinkin. Luokassa alkoi kiertää lappu, johon jokainen tyttö vuorollaan kirjoitti. Sain lapun käsiini vasta sen ollessa lähes täynnä. Aluksi en ymmärtänyt yhtään, mistä siinä riideltiin. Janette ystävällisesti selvensi minulle, että kyseessä oli Hannan ja Sussun riita. Koko tunnin kävimme asiasta kiivasta keskustelua Sussun kanssa, ja varmasti revimme auki hänen sisäiset arpensa. Viime vuonna, kuudennella, hänellä ei oikein ollut kavereita. Tänään monet syyttivät häntä samoista asioista kuin silloin, ja näin S:n ilmeestä, että se sattui. Mutta syytökset olivat kyllä aiheellisia: Sussu oli haukkunut Hannan lyttyyn ja syyttänyt 'paskanpuhumisesta'. Viime vuonna Sussu epäili turhautumiseemme asti, että puhuimme hänestä paskaa selän takana.
Nyt ei tästä asiasta sen enempää, koska teitä ei kuitenkaan kiinnosta. :D
Olin viikonloppuna Helsingissä shoppailemassa ja katsomassa taitoluistelun EM-kisojen vapaaohjelmaa. Valtavassa jäähallissa oli mahtava tunnelma: taputin käteni kipeiksi, kun kolme suomalaisluistelijaamme luistelivat. Ja kuten kaikki varmasti tiestivätkin, Laura Lepistö voitti koko kisan! Tulen muistamaan tämän kokemuksen pitkään.
Shoppailulle ei jäänyt aikaa kuin vaivaiset kolme tuntia. :) Ja uskokaa tai älkää: se on Helsingissä vähän. Pääkaupungissamme on varmasti tuhansia vaatekauppoja, joista ehdimme äitini kanssa kiertää muutaman. Mukaani tarttui Seppälästä uudet farkut ja ihana pinkki-ruskea raidallinen villapaita, sekä Suomalaisesta kirjakaupasta englanninkielinen Twilight-pokkari. Olen lukenut kirjaa innolla, ja nyt olen jo sivulla 50! Joku saattaa nyt ajatella, että englanniksi lukeminen on 'suuri saavutus'. No, onhan se tietysti hankalaa, koska teksti on täynnä vaikeita sanoja. Mutta osaan suomenkielisen Houkutuksen lähestulkoon ulkoa, joten se helpottaa englanninkielisen lukemista huomattavasti. :D Ja englanniksi lukemiseen täytyy totutella jo nyt, jos aion toteuttaa suunnitelmani tulla kääntäjäksi. Kääntäjäntyö sopisi minulle loistavasti, sillä olen hyvä kielissä ja kirjoittamisessa. Mutta eihän tämä suunnitelma ole todellakaan mikään lukkoonlyöty. Ainahan suunnitelmat saattavat muuttua.
Iloisia uutisia: kirjoitan juuri lyhyttä tarinaa, jonka voisin kenties julkaista täällä. :) Joten saatte luultavasti lähiaikoina jotain luettavaa. Ja voisin ehkä yrittää kääntää sen englanniksikin, ihan vain harjoituksen vuoksi. ;)
Tänään ei ollut koulussa mikään erityisen hyvä päivä. Koulumatkalla tapasin yhden entisen luokkakaverin, Hannan (nyt rinnakkaisluokalla). Hanna kertoi pitkän ja sekavan jutun riidasta, joka hänellä oli viikonlopun aikana luokkalaiseni tytön, Susannan (Sussun) kanssa. En alkanut ajatella riitaa sen enempää, enkä silloin vielä ymmärtänyt, kuinka paljon se tulisi vaikuttamaan koko loppupäivääni.
Ensimmäiset tunnit sujuivat lähes normaalisti. Katja ja Janette olivat tehneet viikonloppuna jotain hauskaa, noloa, rohkeaa tms. Olin (tässäkin) asiassa täysin ulkopuolinen, koska he eivät suostuneet kertomaan, mitä olivat tehneet tai mitä oli tapahtunut. Normaalisti en vaivaisi itseäni tällaisella pikkuasialla, mutta tällä kertaa en voinut olla loukkaantumatta. K ja J nauroivat tapahtuneelle koko päivän, välittämättä pyynnöistäni kertoa asia tai olla hiljaa. Toivon, että huomenna koko juttu on unohtunut.
Matematiikantunnilla alkoi sitten tapahtua. Matematiikan opettajamme on tunnetusti löysä, eikä välitä, vaikka tunnilla juteltaisiinkin. Luokassa alkoi kiertää lappu, johon jokainen tyttö vuorollaan kirjoitti. Sain lapun käsiini vasta sen ollessa lähes täynnä. Aluksi en ymmärtänyt yhtään, mistä siinä riideltiin. Janette ystävällisesti selvensi minulle, että kyseessä oli Hannan ja Sussun riita. Koko tunnin kävimme asiasta kiivasta keskustelua Sussun kanssa, ja varmasti revimme auki hänen sisäiset arpensa. Viime vuonna, kuudennella, hänellä ei oikein ollut kavereita. Tänään monet syyttivät häntä samoista asioista kuin silloin, ja näin S:n ilmeestä, että se sattui. Mutta syytökset olivat kyllä aiheellisia: Sussu oli haukkunut Hannan lyttyyn ja syyttänyt 'paskanpuhumisesta'. Viime vuonna Sussu epäili turhautumiseemme asti, että puhuimme hänestä paskaa selän takana.
Nyt ei tästä asiasta sen enempää, koska teitä ei kuitenkaan kiinnosta. :D
Olin viikonloppuna Helsingissä shoppailemassa ja katsomassa taitoluistelun EM-kisojen vapaaohjelmaa. Valtavassa jäähallissa oli mahtava tunnelma: taputin käteni kipeiksi, kun kolme suomalaisluistelijaamme luistelivat. Ja kuten kaikki varmasti tiestivätkin, Laura Lepistö voitti koko kisan! Tulen muistamaan tämän kokemuksen pitkään.
Shoppailulle ei jäänyt aikaa kuin vaivaiset kolme tuntia. :) Ja uskokaa tai älkää: se on Helsingissä vähän. Pääkaupungissamme on varmasti tuhansia vaatekauppoja, joista ehdimme äitini kanssa kiertää muutaman. Mukaani tarttui Seppälästä uudet farkut ja ihana pinkki-ruskea raidallinen villapaita, sekä Suomalaisesta kirjakaupasta englanninkielinen Twilight-pokkari. Olen lukenut kirjaa innolla, ja nyt olen jo sivulla 50! Joku saattaa nyt ajatella, että englanniksi lukeminen on 'suuri saavutus'. No, onhan se tietysti hankalaa, koska teksti on täynnä vaikeita sanoja. Mutta osaan suomenkielisen Houkutuksen lähestulkoon ulkoa, joten se helpottaa englanninkielisen lukemista huomattavasti. :D Ja englanniksi lukemiseen täytyy totutella jo nyt, jos aion toteuttaa suunnitelmani tulla kääntäjäksi. Kääntäjäntyö sopisi minulle loistavasti, sillä olen hyvä kielissä ja kirjoittamisessa. Mutta eihän tämä suunnitelma ole todellakaan mikään lukkoonlyöty. Ainahan suunnitelmat saattavat muuttua.
Iloisia uutisia: kirjoitan juuri lyhyttä tarinaa, jonka voisin kenties julkaista täällä. :) Joten saatte luultavasti lähiaikoina jotain luettavaa. Ja voisin ehkä yrittää kääntää sen englanniksikin, ihan vain harjoituksen vuoksi. ;)
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
Music is my life! <3
Kuka keksi musiikin? Siinäpä vaikea kysymys. En kuunnellut kovin tarkkaan viidennen luokan musiikintunneilla, kun tätä käytiin läpi. :) Mutta olen kuitenkin ikuisesti niille henkilöille, jotka ovat musiikkia kehittäneet. Luolamiehistä aina tämän päivän artisteihin. Sillä ilman musiikkia elämä ei tuntuisi miltään.
Oma musiikinkuunteluni alkoi jo pikkutyttönä. Muistan lapsuudestani monet lastenlaulut, tuttiritarit, prinsessaruususet ja muut. Niitä kuunneltiin kyllästymiseen asti. Lyön vaikka vetoa, että osaisin monet kappaleet vieläkin ulkoa. :D
Myöhemmin, kouluiässä, musiikkimaku tietysti muuttui. Ystäväkirjojen lempimusiikki-kohtaan kirjoitin esimerkiksi Gimmelin, Smurffit ja Antti Tuiskun. Ala-asteen aikana lempibändit vaihtuivat monta kertaa.
Kun alan tarkemmin miettiä, viidennellä ja kuudennella musiikin kuuntelu taisi jäädä hiukan vähemmälle. Lähinnä automatkoilla kuuntelin radiota, mutta siihen se sitten jäikin. Enkä edes pitänyt useimmista siellä soivista biiseistä.
Tämä vuosi on tuonut aivan uusia tuulia. Tuon pitkän lähes musiikittoman vaiheen jälkeen olen löytänyt musiikin uudestaan. Sain joululahjaksi monta levyä: Miley Cyrus - Breakout, Pink - Funhouse, Jonas Brothers - A little bit longer, ja lisäksi yhden, jonka kertominen olisi hiukan liian noloa. :D Näitä levyjä on kuitenkin tullut kuunneltua kohtuullisen paljon. Latasin juuri ne koneelle, ja tälläkin hetkellä taustamusiikkina soi Jonas Brothersia. (Ja kiitos, Meilai, Twilight -musiikista. :D )
Muutama viikko sitten meillä oli mukavat reenit, koska taustalla soi koko ajan hyvää musiikkia. (Step up- leffan soundtrack) Jos olet nähnyt kyseisen elokuvan, tiedät sen olevan tanssimusiikkia. Saimme aivan uutta virtaa lihaskuntoon, kun taustalla soi jotain energistä. Näiden harjoitusten jälkeen olinkin aivan ylienerginen. Kotiin päästyäni yllätyin itsekin, kun minulle tuli pakottava tarve avata radio. Sieltä tuli ensimmäisenä Lady GaGan kappale Poker Face. Sen kuullessani tajusin, että pidän nykyään tanssimusiikistakin! Ennen en voinut kertakaikkiaan sietää sitä, jostain syystä. Kuten jo sanoinkin, tämä on muutosten vuosi. Ainakin musiikissa.
Mihin minä sitten tarvitsen musiikkia? Vaikka mihin: tanssimiseen, rauhoittumiseen, viihdykkeeksi kävelylenkille, rentoutumiseen, laulamiseen kappaleen mukana.. listaa voisi jatkaa loputtomiin. Elämä olisi tylsää ilman musiikkia. Musiikin merkitystä on vaikea kuvailla, koska se on lähes itsestäänselvyys meille.
Mitä musiikki merkitsee sinulle? Haaveiletko kenties laulajan urasta? Itse en voisi suoraan sanoa haluavani laulajaksi, mutta rakastan laulamista kuitenkin. Biisien mukana on ihana laulaa, ja joskus innostun vähän liikaakin.. :D Pikkuveljeni tulee usein huutamaan korvan juureen: "Oo nyt jo hiljaa!" Minulla on mielestäni ihan kohtuullisen hyvä ääni, mutta tiedän, ettei se kuitenkaan riittäisi elättämään minua. Eikä se edes ole tavoitteeni.
Vielä hiukan muusta musiikista: siitä jota soitan itse. Olen harrastanut pianonsoittoa kahdeksanvuotiaasta lähtien. Se on.. intohimoni. Rakastan yli kaiken sitä tunnetta, kun sormeni lipuvat koskettimilla kuin itsestään. Rakastan pianon ääntä, rakastan nuotteja. Tästä kaikesta saan kiittää pianonsoiton opettajaani Eevaa. Hän on aina innostanut minua, ja mikä tärkeintä, antanut minun edetä omaa vauhtiani. En soita pianotunteja varten, vaan itselleni. Jos en joskus ehdi harjoitella läksyjäni, ihana opettajani ei ala huutaa tai raivota. Hän pyytää harjoittelemaan ne seuraavaksi kerraksi. Se on minulle erittäin tärkeää, sillä joskus minulla ei ole aikaa tai edes halua harjoitella.
Tällä hetkellä soitan ihaninta kappaletta, jonka tiedän. Bella's Lullaby. Siitä on kaksi versiota, joista toinen on Twilight-elokuvassa, ja toinen on vain epävirallinen versio. Soittamani kappale on se epävirallinen: en pidä 'oikeasta' ollenkaan. Tässä on linkki, jossa voit kuunnella kyseisen kappaleen:
http://www.youtube.com/watch?v=zQME-ChSwNM
Kertokaa minulle omasta musiikkimaustanne! :)
Oma musiikinkuunteluni alkoi jo pikkutyttönä. Muistan lapsuudestani monet lastenlaulut, tuttiritarit, prinsessaruususet ja muut. Niitä kuunneltiin kyllästymiseen asti. Lyön vaikka vetoa, että osaisin monet kappaleet vieläkin ulkoa. :D
Myöhemmin, kouluiässä, musiikkimaku tietysti muuttui. Ystäväkirjojen lempimusiikki-kohtaan kirjoitin esimerkiksi Gimmelin, Smurffit ja Antti Tuiskun. Ala-asteen aikana lempibändit vaihtuivat monta kertaa.
Kun alan tarkemmin miettiä, viidennellä ja kuudennella musiikin kuuntelu taisi jäädä hiukan vähemmälle. Lähinnä automatkoilla kuuntelin radiota, mutta siihen se sitten jäikin. Enkä edes pitänyt useimmista siellä soivista biiseistä.
Tämä vuosi on tuonut aivan uusia tuulia. Tuon pitkän lähes musiikittoman vaiheen jälkeen olen löytänyt musiikin uudestaan. Sain joululahjaksi monta levyä: Miley Cyrus - Breakout, Pink - Funhouse, Jonas Brothers - A little bit longer, ja lisäksi yhden, jonka kertominen olisi hiukan liian noloa. :D Näitä levyjä on kuitenkin tullut kuunneltua kohtuullisen paljon. Latasin juuri ne koneelle, ja tälläkin hetkellä taustamusiikkina soi Jonas Brothersia. (Ja kiitos, Meilai, Twilight -musiikista. :D )
Muutama viikko sitten meillä oli mukavat reenit, koska taustalla soi koko ajan hyvää musiikkia. (Step up- leffan soundtrack) Jos olet nähnyt kyseisen elokuvan, tiedät sen olevan tanssimusiikkia. Saimme aivan uutta virtaa lihaskuntoon, kun taustalla soi jotain energistä. Näiden harjoitusten jälkeen olinkin aivan ylienerginen. Kotiin päästyäni yllätyin itsekin, kun minulle tuli pakottava tarve avata radio. Sieltä tuli ensimmäisenä Lady GaGan kappale Poker Face. Sen kuullessani tajusin, että pidän nykyään tanssimusiikistakin! Ennen en voinut kertakaikkiaan sietää sitä, jostain syystä. Kuten jo sanoinkin, tämä on muutosten vuosi. Ainakin musiikissa.
Mihin minä sitten tarvitsen musiikkia? Vaikka mihin: tanssimiseen, rauhoittumiseen, viihdykkeeksi kävelylenkille, rentoutumiseen, laulamiseen kappaleen mukana.. listaa voisi jatkaa loputtomiin. Elämä olisi tylsää ilman musiikkia. Musiikin merkitystä on vaikea kuvailla, koska se on lähes itsestäänselvyys meille.
Mitä musiikki merkitsee sinulle? Haaveiletko kenties laulajan urasta? Itse en voisi suoraan sanoa haluavani laulajaksi, mutta rakastan laulamista kuitenkin. Biisien mukana on ihana laulaa, ja joskus innostun vähän liikaakin.. :D Pikkuveljeni tulee usein huutamaan korvan juureen: "Oo nyt jo hiljaa!" Minulla on mielestäni ihan kohtuullisen hyvä ääni, mutta tiedän, ettei se kuitenkaan riittäisi elättämään minua. Eikä se edes ole tavoitteeni.
Vielä hiukan muusta musiikista: siitä jota soitan itse. Olen harrastanut pianonsoittoa kahdeksanvuotiaasta lähtien. Se on.. intohimoni. Rakastan yli kaiken sitä tunnetta, kun sormeni lipuvat koskettimilla kuin itsestään. Rakastan pianon ääntä, rakastan nuotteja. Tästä kaikesta saan kiittää pianonsoiton opettajaani Eevaa. Hän on aina innostanut minua, ja mikä tärkeintä, antanut minun edetä omaa vauhtiani. En soita pianotunteja varten, vaan itselleni. Jos en joskus ehdi harjoitella läksyjäni, ihana opettajani ei ala huutaa tai raivota. Hän pyytää harjoittelemaan ne seuraavaksi kerraksi. Se on minulle erittäin tärkeää, sillä joskus minulla ei ole aikaa tai edes halua harjoitella.
Tällä hetkellä soitan ihaninta kappaletta, jonka tiedän. Bella's Lullaby. Siitä on kaksi versiota, joista toinen on Twilight-elokuvassa, ja toinen on vain epävirallinen versio. Soittamani kappale on se epävirallinen: en pidä 'oikeasta' ollenkaan. Tässä on linkki, jossa voit kuunnella kyseisen kappaleen:
http://www.youtube.com/watch?v=zQME-ChSwNM
Kertokaa minulle omasta musiikkimaustanne! :)
lauantai 17. tammikuuta 2009
Yksin
Jotkut ihmiset ei kertakaikkiaan voi sietää yksin olemista. Koko ajan täytyy olla ympärillä tiivis kaveriporukka tai ainakin se paras kaveri. Jos joskus joutuu jäämään yksin johonkin, esimerkiksi bussipysäkille, ei oikein tiedä mitä tehdä. Pitäisikö soittaa puolen tunnin puhelu bestikselle, joka lähti toisella bussilla minuutti sitten? Vai alkaa tekstata jonkun kanssa?
Itse en ole yhtään edellä mainittua ihmistyyppiä. Pidän yksinolosta jopa enemmän kuin lähes tuntemattomien kanssa hengaamisesta. Itselleen ei tarvitse esittää yhtään mitään. (yllätys! :D) En oikein osaa olla "kaverin kavereitten" kanssa, en ole koskaan osannut. En tiedä, mitä pitäisi sanoa tai mistä puhua. Yritän koko ajan vähän esittää jotain, ja mietin jokaisen liikkeeni tarkkaan. Olen nimittäin taipuvainen nolaamaan itseni oikein kunnolla. :S
Iltapäivisin koulun jälkeen en kovin usein ole kavereiden kanssa, koska minulla ei yksinkertaisesti ole siihen aikaa. Tai siis tarpeeksi aikaa. Maanantai on arkipäivistä ainoa "vapaa", eli silloin minulla ei ole harrastuksia. Maanantaisin ehtisin hyvin olla koulukavereidenkin kanssa. Mutta en sitten kuitenkaan (lähes koskaan) ole. Syy siihen on yksinkertainen: tarvitsen yksin olemista ja aikaa itseni kanssa. Käytän maanantait lukemiseen, dataamiseen, ulkoiluun, valokuvaukseen, kirjoittamiseen ym. Kaikkeen, mitä en ehdi tai jaksa muina päivinä edes aloittaa.
Uusimmassa Demissä oli aiemmassa merkinnässä mainitun kauneusjutun lisäksi myös pieni tekstinpätkä nimeltä "Viihdy yksin". Minua alkoi pakostikin hymyilyttää lukiessani sitä. Se nimittäin neuvoo, miten 'harjoitella' yksinoloa! :D No, kyllähän minä tajusin, että juttu on tarkoitettu alkuesimerkin kaltaisille sosiaalisille ihmisille. Kuitenkin juttu on hiukan huvittava. Tässä pätkä siitä:
"Harjoittele yksinoloa julkisella paikalla menemällä kahville omassa, hyvässä seurassasi. Nappaa kassistasi hyvä kirja ja keskity siihen ja juomaasi. Lukiessasi näytät fiksulta - et pätkääkään säälittävältä.
Kun olosi on tarpeeksi varma, voit unohtaa kirjan, katsella ihmisiä kahvilan ikkunasta ja antaa ajatustesi vaeltaa. Voilá! Olet arvoituksellinen ja itsevarma älykkötyttö, johon moni haluaa tutustua."
Lopussa neuvotaan vielä, ettei yksin ollessa kannata pelata matopeliä tai kirjoittaa valetekstaria, koska se on 'vaivaantuneen ihmisen sijaistoiminto'. Pakko myöntää, että itsekin tulee hätätilanteessa turvauduttua näihin. Hätätilanteella tarkoitan tilannetta, jossa näyttäisin todella typerältä, jos vain istuisin. En osaa oikein antaa mitään esimerkkiä, mutta ei niitä tilanteita kovin usein tule eteen. Tavallinen yksinolo on minulle aivan luonnollista.
Itse en ole yhtään edellä mainittua ihmistyyppiä. Pidän yksinolosta jopa enemmän kuin lähes tuntemattomien kanssa hengaamisesta. Itselleen ei tarvitse esittää yhtään mitään. (yllätys! :D) En oikein osaa olla "kaverin kavereitten" kanssa, en ole koskaan osannut. En tiedä, mitä pitäisi sanoa tai mistä puhua. Yritän koko ajan vähän esittää jotain, ja mietin jokaisen liikkeeni tarkkaan. Olen nimittäin taipuvainen nolaamaan itseni oikein kunnolla. :S
Iltapäivisin koulun jälkeen en kovin usein ole kavereiden kanssa, koska minulla ei yksinkertaisesti ole siihen aikaa. Tai siis tarpeeksi aikaa. Maanantai on arkipäivistä ainoa "vapaa", eli silloin minulla ei ole harrastuksia. Maanantaisin ehtisin hyvin olla koulukavereidenkin kanssa. Mutta en sitten kuitenkaan (lähes koskaan) ole. Syy siihen on yksinkertainen: tarvitsen yksin olemista ja aikaa itseni kanssa. Käytän maanantait lukemiseen, dataamiseen, ulkoiluun, valokuvaukseen, kirjoittamiseen ym. Kaikkeen, mitä en ehdi tai jaksa muina päivinä edes aloittaa.
Uusimmassa Demissä oli aiemmassa merkinnässä mainitun kauneusjutun lisäksi myös pieni tekstinpätkä nimeltä "Viihdy yksin". Minua alkoi pakostikin hymyilyttää lukiessani sitä. Se nimittäin neuvoo, miten 'harjoitella' yksinoloa! :D No, kyllähän minä tajusin, että juttu on tarkoitettu alkuesimerkin kaltaisille sosiaalisille ihmisille. Kuitenkin juttu on hiukan huvittava. Tässä pätkä siitä:
"Harjoittele yksinoloa julkisella paikalla menemällä kahville omassa, hyvässä seurassasi. Nappaa kassistasi hyvä kirja ja keskity siihen ja juomaasi. Lukiessasi näytät fiksulta - et pätkääkään säälittävältä.
Kun olosi on tarpeeksi varma, voit unohtaa kirjan, katsella ihmisiä kahvilan ikkunasta ja antaa ajatustesi vaeltaa. Voilá! Olet arvoituksellinen ja itsevarma älykkötyttö, johon moni haluaa tutustua."
Lopussa neuvotaan vielä, ettei yksin ollessa kannata pelata matopeliä tai kirjoittaa valetekstaria, koska se on 'vaivaantuneen ihmisen sijaistoiminto'. Pakko myöntää, että itsekin tulee hätätilanteessa turvauduttua näihin. Hätätilanteella tarkoitan tilannetta, jossa näyttäisin todella typerältä, jos vain istuisin. En osaa oikein antaa mitään esimerkkiä, mutta ei niitä tilanteita kovin usein tule eteen. Tavallinen yksinolo on minulle aivan luonnollista.
torstai 15. tammikuuta 2009
ANGST vaan itelles!
Nyt on talvi, kaikkihan sen tietää. On pimeetä, kylmää, tällä hetkellä aika harmaatakin. Ei yksinkertasesti jaksa olla koko ajan ilonen ja positiivinen ja mukava. Mutta silti. OME, ei voi muuta sanoo. (OME= Oh My Edward :D)
Mä en voi ymmärtää tätä tänhetkistä muotivillitystä. Tuntuu, että yhtäkkiä kaikkien elämä menee päin v****a, vaikka eihän se niin oo. Kaikki vaan kuvittelee niin. Jos ette vielä ymmärtäny, mistä mä puhun, niin tässä se tulee: emot. Ne mustiin pukeutuvat tyypit, jotka istuu koulussakin yksin nurkassa kuuntelemassa jotain emomusaansa. Ja valittaa koko ajan ja sanoo, et elämä on perseestä. Niitä EI oo vaikeeta tunnistaa.
Emojahan vilisee kaupungilla kun muurahaisia, joka kulmassa on joku 'emotapaaminen' tai jengi emoja. Miksköhän näin? Koska emona oleminen on MUOTIA. Ei herranen aika, eihän sen ihan niin pitäis mennä. Ei elämäntapaa vaan yhtäkkiä muuteta, koska 'kaikki muutkin tekee niin'.
Yks mun kaveri koitti tosi epätoivosesti olla emo. Se värjäs hiuksensa mustaks ja alko kuunteleen oikeenlaista musiikkia. Kuvagallerioissa sen kuvat muuttu dramaattisesti ilosista synkiks. Se meni tyhjään pöytään ruokalassa ja istu siellä muka surkeen näkösenä. Mut ei se silti mikskään muuttunu. Luonteeltaan se oli yhtä pirtee ja ilonen kun aiemminkin ja vitsaili ihan normaalisti. Lopulta me saatiin taottua järkee sen päähän: ei se oo emo, eikä koskaan tuu oleenkaan.
Kyllä mä ymmärrän, jos joku on oikeesti masentunu hyvästä syystä. Tai ilman syytäkin, mutta on ihan oikeesti sairas. Esittämistä mä en voi sietää, ja emot tekee sitä koko ajan. No, kyllähän isosta joukosta saattaa löytyä muutama 'oikee emokin', mut suurin osa haluu vaan kulkee muodin mukana. Moni mun tuntema emo on elämänmyönteinen ja sisäisesti ihan normaali, mut pukeutuu kun emot. Ei, EI, EI!
Jos joku tän lukeneista on nyt mielestään ihan oikee emo, mulle voi tulla perusteleen sitä. Haluan oikeesti kuulla, jos osaatte kertoo jotain. Mutta muut: älkää aina menkö muotien mukana, vaan olkaa rohkeesti just sellasia kun ootte. Esittäminen on ympärivuorokautista työtä, ja alkaa ajan myötä rasittaa. Kokemusta on.
Mä en voi ymmärtää tätä tänhetkistä muotivillitystä. Tuntuu, että yhtäkkiä kaikkien elämä menee päin v****a, vaikka eihän se niin oo. Kaikki vaan kuvittelee niin. Jos ette vielä ymmärtäny, mistä mä puhun, niin tässä se tulee: emot. Ne mustiin pukeutuvat tyypit, jotka istuu koulussakin yksin nurkassa kuuntelemassa jotain emomusaansa. Ja valittaa koko ajan ja sanoo, et elämä on perseestä. Niitä EI oo vaikeeta tunnistaa.
Emojahan vilisee kaupungilla kun muurahaisia, joka kulmassa on joku 'emotapaaminen' tai jengi emoja. Miksköhän näin? Koska emona oleminen on MUOTIA. Ei herranen aika, eihän sen ihan niin pitäis mennä. Ei elämäntapaa vaan yhtäkkiä muuteta, koska 'kaikki muutkin tekee niin'.
Yks mun kaveri koitti tosi epätoivosesti olla emo. Se värjäs hiuksensa mustaks ja alko kuunteleen oikeenlaista musiikkia. Kuvagallerioissa sen kuvat muuttu dramaattisesti ilosista synkiks. Se meni tyhjään pöytään ruokalassa ja istu siellä muka surkeen näkösenä. Mut ei se silti mikskään muuttunu. Luonteeltaan se oli yhtä pirtee ja ilonen kun aiemminkin ja vitsaili ihan normaalisti. Lopulta me saatiin taottua järkee sen päähän: ei se oo emo, eikä koskaan tuu oleenkaan.
Kyllä mä ymmärrän, jos joku on oikeesti masentunu hyvästä syystä. Tai ilman syytäkin, mutta on ihan oikeesti sairas. Esittämistä mä en voi sietää, ja emot tekee sitä koko ajan. No, kyllähän isosta joukosta saattaa löytyä muutama 'oikee emokin', mut suurin osa haluu vaan kulkee muodin mukana. Moni mun tuntema emo on elämänmyönteinen ja sisäisesti ihan normaali, mut pukeutuu kun emot. Ei, EI, EI!
Jos joku tän lukeneista on nyt mielestään ihan oikee emo, mulle voi tulla perusteleen sitä. Haluan oikeesti kuulla, jos osaatte kertoo jotain. Mutta muut: älkää aina menkö muotien mukana, vaan olkaa rohkeesti just sellasia kun ootte. Esittäminen on ympärivuorokautista työtä, ja alkaa ajan myötä rasittaa. Kokemusta on.
maanantai 12. tammikuuta 2009
"Mä oon niiin läski!"
Ensivaikutelma. Muut ihmiset muodostavat sen muutamassa sekunnissa sinut nähtyään. Tulisiko teistä hyvät ystävät? Pitääkö hän samoista asioista kuin sinä? Ensivaikutelma vaikuttaa paljon siihen, miten muut ihmiset sinuun suhtautuvat.
Miten sen hyvän ensivaikutelman saa sitten tehtyä? No, ulkonäkö tietysti vaikuttaa paljon. Liiankin paljon. Eihän sillä loppujen lopuksi ole väliä, oletko lihava tai laiha, tavis tai gootti? Tietysti myös monet muut asiat vaikuttavat ensivaikutelmaan, esim. puhetapa, eleet ja kävelytyyli. Mutta loppujen lopuksi ulkonäkö on kuitenkin se suurin osa ensivaikutelmasta.
Tästä päästäänkin päivän aiheeseen: ulkonäköön ja siihen liittyviin paineisiin. Nykymaailma on täynnä monenlaisia kauneusvaatimuksia. Pitää olla laiha, hyväkuntoinen ja kaunis. Langanlaihat mallit poseeraavat mainoksissa niin kadunvarsilla kuin televisiossakin. Ostasitä, ostatätä, niin olet kauniimpi. Mutta eihän sen niin pitäisi mennä!
Lapsillakin on nykyään ulkonäköpaineita. Hyvä esimerkki voisi olla kaksi tuntemaani neljäsluokkalaista. Vielä viime vuonna nämä tytöt leikkivät innoissaan Bratzeilla ja pukeutuivat kuten sen ikäisen pitääkin. Tänä syksynä kaikki on kuitenkin muuttunut. Tuntemani pikkutytöt eivät enää haluaisikaan olla niin pieniä ja nuoria. Raitapaidat ja collegehousut ovat vaihtuneet kireisiin farkkuihin ja paljastaviin paitoihin. Kouluun tullaan naama täydessä tällingissä, vahvat kajaalit silmien ympärillä. Yhtenä päivänä jäin tuijottamaan suu auki, kun toinen kyseisistä tytöistä käveli loskasäällä kouluun valkoisissa korkokengissä. Ei välttämättä mene kauaa, kun koittaa se päivä, että näen tytöt salaa tupakalla ”isompien” kanssa!
Vanhemmat saattavat ajatella tällaista käytöstä nähdessään: ”Voivoi kun se murrosikä tulee nykyään niin aikaisin!” En voi tietystikään kiistää, ettei se johtuisi murrosiästä. Juuri silloinhan lapset alkavat miettiä itseään ja ulkonäköään. Ja miltä pitäisi näyttää. Tässä vaiheessa media kuitenkin tunkee väliin. Aiemmin mainitut mallit osoittavat tytöille todella huonoa esimerkkiä: pitäisi olla todella laiha ja vähintäänkin nätti, että menestyisi ja pojat kiinnostuisivat. Isot tissitkin auttaisi asiaa.
Mallimaailma antaa ulkonäöstä täysin väärän kuvan. Naisruumis ei ole koskaan kelvannut sellaisenaan. Plastiikkakirurgia on yleistynyt huimaa vauhtia, ja sairaalat täyttyvät syömishäiriöisistä nuorista. Ja uskokaa tai älkää, mutta mallit ovat yleensä todella epävarmoja itsestään ja vartalostaan. Koko ajan pitäisi mahtua pienempään ja pienempään vaatekokoon, vaikka olisi jo ennestään kokoa 32 tai 34. (Yhdysvalloissa 0)
Sitten vielä paino. Se tuntuu olevan yksi suurimmista ongelmista ulkonäköön liittyen. Kukapa ei olisi harva se päivä joutunut kuuntelemaan laihojen kavereiden "mä oon niin läski" -valituksia? Yleensä oikeasti lihavat ihmiset eivät tee painostaan numeroa, vaan ovat näiden keskusteluiden aikana hiirenhiljaa. Tuntuu varmasti turhauttavalta, kun lähes alipainoinen ihminen valittaa lihavuuttaan.. Ei todellakaan paranna itsetuntoa. Lisäksi luin jostain, että äidin suhtautuminen omaan painoonsa vaikuttaa lastenkin suhtautumiseen. Jos äiti on jatkuvasti laihdutuskuurilla, tytärkin tuntee siihen tarvetta. Mutta eihän painolla ole todellisuudessa mitään väliä!
Luin uusimmasta Demistä mielenkiintoisen jutun liittyen kauneusihanteisiin. 1600-luvulla pidettiin kurvikkaista naisista, mutta 1800-luvulla pitikin sitten olla pyörryttävän kapea vyötärö. Kauneusihanteet muuttuvat jatkuvasti, mutta koskaan ei voi olla täysin oma itsensä. Naisilta aletaan vaatia aivan liikaa: ulkonäkö vaikuttaa jopa työpaikan saamiseen! Joten tämän pitkän tekstin jälkeen haluan sanoa teille: olkaa rohkeasti juuri sellaisia kuin olette! Yhdessä me voimme tehdä tästä maailmasta suvaitsevaisempi paikka. :)
Miten sen hyvän ensivaikutelman saa sitten tehtyä? No, ulkonäkö tietysti vaikuttaa paljon. Liiankin paljon. Eihän sillä loppujen lopuksi ole väliä, oletko lihava tai laiha, tavis tai gootti? Tietysti myös monet muut asiat vaikuttavat ensivaikutelmaan, esim. puhetapa, eleet ja kävelytyyli. Mutta loppujen lopuksi ulkonäkö on kuitenkin se suurin osa ensivaikutelmasta.
Tästä päästäänkin päivän aiheeseen: ulkonäköön ja siihen liittyviin paineisiin. Nykymaailma on täynnä monenlaisia kauneusvaatimuksia. Pitää olla laiha, hyväkuntoinen ja kaunis. Langanlaihat mallit poseeraavat mainoksissa niin kadunvarsilla kuin televisiossakin. Ostasitä, ostatätä, niin olet kauniimpi. Mutta eihän sen niin pitäisi mennä!
Lapsillakin on nykyään ulkonäköpaineita. Hyvä esimerkki voisi olla kaksi tuntemaani neljäsluokkalaista. Vielä viime vuonna nämä tytöt leikkivät innoissaan Bratzeilla ja pukeutuivat kuten sen ikäisen pitääkin. Tänä syksynä kaikki on kuitenkin muuttunut. Tuntemani pikkutytöt eivät enää haluaisikaan olla niin pieniä ja nuoria. Raitapaidat ja collegehousut ovat vaihtuneet kireisiin farkkuihin ja paljastaviin paitoihin. Kouluun tullaan naama täydessä tällingissä, vahvat kajaalit silmien ympärillä. Yhtenä päivänä jäin tuijottamaan suu auki, kun toinen kyseisistä tytöistä käveli loskasäällä kouluun valkoisissa korkokengissä. Ei välttämättä mene kauaa, kun koittaa se päivä, että näen tytöt salaa tupakalla ”isompien” kanssa!
Vanhemmat saattavat ajatella tällaista käytöstä nähdessään: ”Voivoi kun se murrosikä tulee nykyään niin aikaisin!” En voi tietystikään kiistää, ettei se johtuisi murrosiästä. Juuri silloinhan lapset alkavat miettiä itseään ja ulkonäköään. Ja miltä pitäisi näyttää. Tässä vaiheessa media kuitenkin tunkee väliin. Aiemmin mainitut mallit osoittavat tytöille todella huonoa esimerkkiä: pitäisi olla todella laiha ja vähintäänkin nätti, että menestyisi ja pojat kiinnostuisivat. Isot tissitkin auttaisi asiaa.
Mallimaailma antaa ulkonäöstä täysin väärän kuvan. Naisruumis ei ole koskaan kelvannut sellaisenaan. Plastiikkakirurgia on yleistynyt huimaa vauhtia, ja sairaalat täyttyvät syömishäiriöisistä nuorista. Ja uskokaa tai älkää, mutta mallit ovat yleensä todella epävarmoja itsestään ja vartalostaan. Koko ajan pitäisi mahtua pienempään ja pienempään vaatekokoon, vaikka olisi jo ennestään kokoa 32 tai 34. (Yhdysvalloissa 0)
Sitten vielä paino. Se tuntuu olevan yksi suurimmista ongelmista ulkonäköön liittyen. Kukapa ei olisi harva se päivä joutunut kuuntelemaan laihojen kavereiden "mä oon niin läski" -valituksia? Yleensä oikeasti lihavat ihmiset eivät tee painostaan numeroa, vaan ovat näiden keskusteluiden aikana hiirenhiljaa. Tuntuu varmasti turhauttavalta, kun lähes alipainoinen ihminen valittaa lihavuuttaan.. Ei todellakaan paranna itsetuntoa. Lisäksi luin jostain, että äidin suhtautuminen omaan painoonsa vaikuttaa lastenkin suhtautumiseen. Jos äiti on jatkuvasti laihdutuskuurilla, tytärkin tuntee siihen tarvetta. Mutta eihän painolla ole todellisuudessa mitään väliä!
Luin uusimmasta Demistä mielenkiintoisen jutun liittyen kauneusihanteisiin. 1600-luvulla pidettiin kurvikkaista naisista, mutta 1800-luvulla pitikin sitten olla pyörryttävän kapea vyötärö. Kauneusihanteet muuttuvat jatkuvasti, mutta koskaan ei voi olla täysin oma itsensä. Naisilta aletaan vaatia aivan liikaa: ulkonäkö vaikuttaa jopa työpaikan saamiseen! Joten tämän pitkän tekstin jälkeen haluan sanoa teille: olkaa rohkeasti juuri sellaisia kuin olette! Yhdessä me voimme tehdä tästä maailmasta suvaitsevaisempi paikka. :)
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
BLOGI !
Niin, tässä tää sitten on. Mun ikioma blogini. Tällä kertaa oon ihan tosissani tekemässä tätä, vaikka joskus teinkin sellasen roskablogin jonka osotteenkin oon jo unohtanu.
Miten blogiin sitten pitäis kirjottaa? Mä en oikeestaan edes tiedä. Sitä on aika vaikeeta määritellä, koska me kaikki ollaan niin erilaisia ihmisiä. Joku kirjottaa nopeesti välittämättä kirjotusvirheistä, kun taas toinen tarkistaa tekstinsä kymmeneen kertaan ennen kuin julkaisee sen. Aika moni kirjottaa jostain syystä blogiaan kirjakielellä. Ehkä se saa tekstin kuulostaan asiallisemmalta ja virallisemmalta.. Joka tapauksessa, kirjakielellä kirjottaminen oli alunperin munkin tarkotus. Mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Puhekieli on niin juurtunu mun päähän, että tällasessa yhteydessä sitä on vaikeeta olla käyttämättä. Se on mulle niin luonnollista. Kyllähän mä koulussa ja kaikissa asiateksteissä osaan puhekieltä kirjottaa, mut tää on vapaa-aikaa.. :D Joten saatte sitten tyytyä tällaseen ihmeelliseen sekotukseen puhe- ja kirjakieltä.
Niinkun mä jo noissa esittelyissä ja muissa kerroinkin, mä kirjotan ihan kaikesta mitä mieleen tulee. IHAN kaikesta. :D Mun mielessä pyörii sitten tosi outojakin juttuja joskus, joten koittakaa kestää.. Ja saatan yhtäkkiä hypätä aiheesta toiseen, kun joku aihe tuokin mieleen ihan muita asioita.
Mä en kuitenkaan lupaa olla mikään ahkera kirjottaja. Taisinkin jo esittelyssäni mainita, että mulla on paljon harrastuksia ja koko ajan kiire. Hyvä jos ehin tunnin päivässä oleen dataamassa. Mä EN aio kirjottaa joka päivä, eikä mulla oo edes niin paljoo asiaa. Tää ei oo mulle mikään päiväkirja, enkä kauheesti kerro henkilökohtasesta elämästäni. Sen verran voin kuitenkin luonteestani kertoo, että oon sellanen helposi innostuva ihminen. Mulla on sellasia lyhyitä "kausia", jollon fanitan jotain tai alan ittekseen kotona harrastaa uutta juttua. Tää bloggaaminen on just sellanen uus harrastus, eikä mulla oo mitään varmuutta, kauan tää kestää. Ehkä viikon, ehkä monta vuotta. Ei voi koskaan tietää. :)
Kiitos kun kuuntelitte vähän aikaa! Tulkaa myöhemminkin lukeen mun juttujani, jos yhtään kiinnostuitte. Tää nyt oli vaan tällanen 'johdanto'. See U later! :)
Miten blogiin sitten pitäis kirjottaa? Mä en oikeestaan edes tiedä. Sitä on aika vaikeeta määritellä, koska me kaikki ollaan niin erilaisia ihmisiä. Joku kirjottaa nopeesti välittämättä kirjotusvirheistä, kun taas toinen tarkistaa tekstinsä kymmeneen kertaan ennen kuin julkaisee sen. Aika moni kirjottaa jostain syystä blogiaan kirjakielellä. Ehkä se saa tekstin kuulostaan asiallisemmalta ja virallisemmalta.. Joka tapauksessa, kirjakielellä kirjottaminen oli alunperin munkin tarkotus. Mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Puhekieli on niin juurtunu mun päähän, että tällasessa yhteydessä sitä on vaikeeta olla käyttämättä. Se on mulle niin luonnollista. Kyllähän mä koulussa ja kaikissa asiateksteissä osaan puhekieltä kirjottaa, mut tää on vapaa-aikaa.. :D Joten saatte sitten tyytyä tällaseen ihmeelliseen sekotukseen puhe- ja kirjakieltä.
Niinkun mä jo noissa esittelyissä ja muissa kerroinkin, mä kirjotan ihan kaikesta mitä mieleen tulee. IHAN kaikesta. :D Mun mielessä pyörii sitten tosi outojakin juttuja joskus, joten koittakaa kestää.. Ja saatan yhtäkkiä hypätä aiheesta toiseen, kun joku aihe tuokin mieleen ihan muita asioita.
Mä en kuitenkaan lupaa olla mikään ahkera kirjottaja. Taisinkin jo esittelyssäni mainita, että mulla on paljon harrastuksia ja koko ajan kiire. Hyvä jos ehin tunnin päivässä oleen dataamassa. Mä EN aio kirjottaa joka päivä, eikä mulla oo edes niin paljoo asiaa. Tää ei oo mulle mikään päiväkirja, enkä kauheesti kerro henkilökohtasesta elämästäni. Sen verran voin kuitenkin luonteestani kertoo, että oon sellanen helposi innostuva ihminen. Mulla on sellasia lyhyitä "kausia", jollon fanitan jotain tai alan ittekseen kotona harrastaa uutta juttua. Tää bloggaaminen on just sellanen uus harrastus, eikä mulla oo mitään varmuutta, kauan tää kestää. Ehkä viikon, ehkä monta vuotta. Ei voi koskaan tietää. :)
Kiitos kun kuuntelitte vähän aikaa! Tulkaa myöhemminkin lukeen mun juttujani, jos yhtään kiinnostuitte. Tää nyt oli vaan tällanen 'johdanto'. See U later! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
